Vedenneidot: Haaveita ja pettymyksen pelkoa

WhatsApp keskustelu käy kuumana, jopa valmentajamme on innostunut lähettämään linkin biisin, jota sitten lauletaan kun voitetaan mestaruus. Tyttöenergiaa, voitontahtoa ja innokasta kisa-asennetta, kunnes minun mieleni pysäyttää ajatukset tappiosta.

Kymmenen vuoden ajan olemme pelanneet yhdessä, leireilleet ja osallistuneet kilpailuihin, vaikka toiset ovat ajatelleet osallistumisemme kilpailuihin olevan silkkaa rahan tuhlausta. Joukkue on kasvanut niin lukumäärällisesti kuin taidollisesti ja henkisestikin, mutta olenko minä kasvanut henkisesti? Joukkueena olemme vahva, mutta pärjäänkö minä yksilönä?

Viikonlopun leirillä harjoittelimme rankkareita, joka on vahvasti yksilösuoritus. Koska uppopallossa maalierot ovat pieniä, pelissä rangaistuspallo voi ratkaista koko ottelun. Siihen liittyy paljon odotuksia. Torjutessa rankkarin olet nöyrä sankari, joka on altavastaajan roolissa pystynyt taistelemaan 45 sekunnin ajan. Tekijänä olet uhkaava ratkaisuntekijä, joka nousee hetkeksi huomioon, kaikki tykkäävät korintekijöistä, niillä voitetaan!

Itselläni on kokemuksia onnistuneista ja epäonnistuneista rankkareiden torjunnoista. Päällimäisenä mielessä vuodelta 2011 torjunta, jonka päätteksi pyörryin. Tämä on siis se onnistuminen! Se tunne ja tieto, että taisteli loppuun asti, viimeiseen pisaraan ja antoi kaikkensa joukkueen eteen on mahtava! Ja se norjalainen ei tehnyt sitä maalia. Epäonnistumiset ovat usein tyhmiä pieniä virheitä. 2014 tiesin heti epäonnistuvani rankkarissa, kun siirsin jalkaani liian hitaasti hyökkääjän eteen, ja hän pääsi kiertämään pääni puolelta korin alle. Jälkeenpäin ajateltuna, olin hieman liian varma jalkatyöskentelystäni, minkä vuoksi en keskittynyt asiaan tarpeeksi. Joukkue ei ottanut epäonnistumistani raskaasti, mutta itse otin. Itseensä pettyminen on mielestäni inhottavinta ja hankalinta urheilussa. Silloin ei auta minkään sortin lohdutukset, tappio pitää käsitellä omassa päässään.

Lienenkö luonteeltani murehtija, mutta valitettavan usein mieleeni hiipi ajatus "entä jos häviämme, alisuoriudumme tai murrumme kisoissa?". Ajatus on niin ahdistava, että fyysisesti tulee tukala olo. Toisaalta tämä tunne ajaa treenaamaan ja keskittymään harjoitteluun. Onneksi treenatessa mielessäni pyörii voittoisat ajatukset. Juoksen, koska saksalaiset juoksevat ja juoksen pidemmälle ja kovempaa kuin norjalaiset. Salilla treenaan järkevästi, ja altaassa sukellan pidemmälle kuin ruotsalaiset.

Parhaimpien flow-tilojen aikana olen pelkästä semifinaalin voitto ajatuksesta kyynelehtinyt. Jos ajatus semifinaalin voitosta saa minut itkemään, mitä tapahtuu, KUN voitamme maailmanmestaruuden?

Seda #12