Urheileva äiti

Urheilijan on oltava itsekäs, on valmentajamme opettanut. Jos haluaa menestyä, on treenattava paljon, kun treenaa paljon, on se pois jostain muusta. Urheilijan on sanottava ”ei” perheenjäsenille, sukulaisille ja kavereille kun on juhlia, illallisia, kyläilyjä tai yhdessäoloa. ”Ei ehdi kun on treenit”, ”Ei onnistu kun on leiri juuri sinä viikonloppuna”.

Urheilevana äitinä joutuu pohtimaan elämänarvojaan, kun vaakakupissa painaa läsnäolo oman lapsen ainutkertaisessa lapsuudessa. Maajoukkuetason joukkueurheilu edellyttää paljon leireilyä. Mummut, papat, sedät, tädit ja kummit saavat todistaa lukuisia ainutlaatuisia oppimisia, oivalluksia ja kokemuksia, joista minä jään paitsi, sillä olen painimassa pallosta naisten kanssa jossain päin Suomea. Näin lapseni ensiaskeleet videolta kun palasin eräältä leiriltä kotiin.

On naisia, jotka lapsen saatuaan luopuvat harrastuksistaan ja haaveistaan ja rakentavat elämänsä lapsen ehdoilla ja on naisia jotka eivät. Uppopallon ja kilpaurheilun lopettaminen lapsen takia ei ole käynyt mielessä kertaakaan. Olen intohimoinen uppopalloilija ja erilainen äiti.

Olen keksinyt lukemattomia keinoja ujuttaa treenejä lapsiperheen arkeen. Olen mm. tehnyt leuanvetotreenejä leikkipuiston kiipeilytelineessä ja juossut Pyynikillä rapputreenejä lapsi olkapäillä. Lapseni on pikkuvauvasta asti tottunut viettämään arki-iltoja ja pelipäiviä uimahallissa. Kannan treenikamppeita mukanani ja käytän hyväksi jokaisen mahdollisuuden luikahtaa salille tai lenkille kesken työpäivän, mummolareissun tai naapurilapsen syntymäpäiväjuhlien. Puolen tunnin kyykkytreeni ruokatunnilla on treeni.

Elämämme on menevää ja olemme paljon poissa kotoa. Vastapainoksi meillä ei kotona katsella televisiota, meillä ei ole tietokonetta eikä tablettia ja perheemme ainoa älypuhelin pysyy piilossa. Kotihetket kotoillaan ja ollaan läsnä toisillemme. Kun jälleen pitkän leiriviikonlopun jälkeen tulen sunnuntai-iltana kotiin ja poika kömpii sängyssä kainaloon niin kuin nisäkkäänpoikanen emonsa syliin, kietoo linnunluiset pikkulapsen käsivarret lujasti kaulaani ja sanoo ”mun on ollut sua ikävä”, jaksan taas nauttia painimatseista olohuoneen lattialla, lautapelien pelailusta ja illoista kun sylikkäin luemme Mestaritontun seikkailuja.

Kiitos mummut, papat, tädit, sedät, kummit, ystävät ja etenkin lapseni isä, kun olette tukena ja läsnä. Kiitos poikani kun olet niin reipas, sopeutuvainen ja hyvä tyyppi.

Saija #5

Saija #5 ja Veikko treeneissä 2011