Kun huvittaa, muttei jaksa

Olen urheillut aktiivisesti 16 vuotiaasta lähtien. Se on tärkeä osa eläämääni: olen hyvä siinä, nautin siitä ja sen kautta myös tutustuin Mikkoon. Loukkaantumisten myötä olen joutunut keksimään uusia treeniratkaisuja, mutta murtumat ja nivelten sijoiltaanmenotkaan eivät ole estäneet minua liikkumasta. 

Kesältä 2013 Kilpisjärvellä vaeltamassa. Olkapää lähti sijoiltaan alle viikko kuvan ottamista ennen. 

Minulla on lapsesta asti ollut taipumusta alakuloisuuteen, jota en koe ongelmaksi vaan ennemminkin luonteenpiirteeksi. Viime syksynä elämässäni kuitenkin tapahtui paljon pieniä muutoksia. Ei mitään yhtä isoa ja mullistavaa, mutta useampi pieni muutos ravisteli mieltäni. Urheileminen oli hankalaa, itsensä "positiivinen kiusaaminen" ja mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen oli vastenmielistä ja pahimpina hetkinä jopa mahdotonta. Syksyllä kävimme tunteikkaan keskustelun valmentajamme kanssa, kun koitin selittää, etten pysty tekemään testiuintia. Pelkkä ajatuskin hengästymisestä, maitohapoista reisissä ja tykyttävästä palleasta saa minut fyysisesti ahdistumaan. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi halunut liikkua. Nukuin huonosti ja mieli oli maassa.

Halua ja motivaatiota urheiluun oli, mutta jaksaminen oli nollassa. Loppu kesästä 2014 yli syksyn treenasin oman mieleni ehdoilla. En toki jäänyt sohvalle makamaan, sillä saan urheilusta mielihyvää, mutta intervallilenkit vaihtuivat sauvakävelyyn ja iltamyöhäinen treenaus vaihtui työpäivänjälkeiseen kuntopiiriin. Koiraihmisenä, Telman kanssa lenkkeily oli hyvää terapiaa. Voin kuitenkin kuvitella, että ihmiselle, jolle liikunta ei ole yhtä tärkeä osa elämää kuin minulle, lenkille lähtö olisi täysi mahdottomuus. Liikunta on lääkettä minulle, mutta toiselle ihmiselle se voi olla vain yksi stressin ja ahdistuksen aihe lisää,

Hiljalleen elämässäni asiat loksahtivat paikoilleen, mieli koheni, uni palasi ja kyky treenata kovaa löytyi taas. Maajoukkueleireille lähteminen oli kivaa, eikä ensimmäisenä ajatuksena ollut tuskastuminen kotikolon turvasta poistuessa. Kisoihin oli sopivasti aikaa, paljon oli vielä tehtävissä, eikä syksyn notkahdus pyyhkinyt mahdollisuuksiani urheilijana.

Loppu kesä 2014. 

Tsemppiä kaikille pääkoppansa kanssa taisteleville!

Terveisin Seda #12